Anarkokommunistinen manifesti

Johdanto

Georges Fontenis kirjoitti "Anarkokommunistisen manifestin" vuonna 1953 ranskalaiselle Federation Communiste Libertaire -järjestölle.

Se on yksi anarkokommunistisen suuntauksen avaintekstejä.

Sitä edelsivät Bakuninin, Guillaumen, Malatestan ja Bernerin työ, Mahnon, Arshinovin ja Mattin kirjoittama "Libertaarikommunistien ohjelma" (Platform), joka syntyi Venäjän vallankumouksen häviöstä, ja "Durrutin ystävien" julistukset, jotka olivat myös tappion hedelmiä, Espanjan sisällissodan opetuksia.

Kuten Platform Manifestikin asettuu vastustamaan Fauren ja Volinen esittämää "Synteesiä", joka yritti tehdä kompromissia stirneriläisen individualismin, anarkosyndikalismin ja anarkokommunismin välille.

Kuten Platform Manifestikin vahvistaa anarkismin luokkataistelu luonteen ja osoittaa, kuinka se on syntynyt sorrettujen taisteluiden kautta.

Siinä on toisen kolmenkymmenen vuoden taistelun kokemukset ja se oli kehittyneempi asiakirja kuin Platform.

Silti siinä ei otettu huomioon naisten asemaa kapitalistisessa yhteiskunnassa eikä se esittänyt erityistä analyysiä naisten sorrosta.

Vaikka Federation Communiste Libertaire olikin hyvin aktiivinen taistelussa Ranskan kolonialismia vastaan Pohjois-Afrikassa, se ei sisällyttänyt Manifestiin rasismin analyysiä.

Manifesti hylkää oikeutetusti käsitteet "Proletariaatin diktatuuri" ja "Siirtymävaihe".

Se tekee kuitenkin sen virheen, että se käyttää "puolueen" ja "etujoukon" käsitteitä.

Reiluuden vuoksi on sanottava, että aikaisemmin Malatesta käytti "puoluetta" kuvaamaan anarkistista liikettä, mutta sanan liittyminen sosialidemokraatteihin ja leninisteihin on antanut sille merkityksiä, jotka voi välttää vain välttämällä käsitettä.

Samoin "etujoukko"-termiä ovat anarkistit käyttäneet ahkerasti kuvaamaa ei leninististä etujoukkoa, vaan edistyksellisten työläisten ryhmää.

Esimerkiksi Espanjan liike käytti termiä tässä merkityksessä (lue Bookchinia aiheesta) ja myös yhdysvaltalaiset anarkisti-kommunistit, jotka nimesivät lehtensäkin "Vanguard" (Etujoukko) (lue Sam Dolgoffin muistelmista).

Sillä on silti liikaa onnettomia yhteyksiä leninismiin.

Vaikka tunnustammekin edistyksellisten työläisryhmien olemassaolon, ja että anarkistiliikkeellä on edistyksellisimmät ideat verrattuna suurimpaan osaan työväenluokkaa, meidän on silti samalla täydellä voimalla tunnustettava koko työväenluokan suuri luovuus.

On olemassa ristiriitoja edistyneiden ryhmien ja luokan kokonaisuutena välillä, monimutkaisia ristiriitoja, joita ei voi selittää yksinkertaisin, mustavalkoisin termein, jotka johtaisivat leninistiseen vaaraan korvata ryhmällä kokonainen luokka.

Anarkistisen kommunistisen Organisaation pitää olla tietoinen näistä ongelmista ja yrittää minimoida näitä ristiriitoja.

Totta kyllä, Manifesti pitää tätä etujoukkoa luokan sisäisenä toisin kuin Lenin, joka näki etujoukon luokan ulkoisena tekijänä, joka on koostettu ammattivallankumouksellisista.

Silti käsitteeseen pitäisi suhtautua vahvan epäluuloisesti.

Manifesti jatkaa argumenteointiaa vahvan anarkistisen Organisaation ja ideologisen ja taktisen ykseyden puolesta luokkataistelun pohjalta.

Manifestin kannattajat tekivät monia poliittisia virheitä toiminnassaan. Ykseys tulkittiin kapeassa merkityksessä ja pian he harhautuivat asettamaan "vallankumouksellisia" ehdokkaita vaaleihin, mikä johti heidän Organisaationsa hajoamiseen.

Kuten "Platform" Manifestikin sisältää muutamia virheitä, "Platformissa" virheenä oli ajatus "toimeenpanevasta komiteasta", Manifestissa ajatus "etujoukosta".

Heikkouksistaan huolimatta se on tärkeä dokumentti ja sen parhaat ominaisuudet täytyy ottaa huomioon nykypäivän anarkistis-kommunistista teoriaa ja strategiaa kehiteltäessä.

Anarkokommunismi, Yhteiskunnallinen oppi

Tuhatkahdeksansataaluvulla, kun kapitalismi oli kehittymässä ja työväenluokka taisteli ensimmäiset suuret taistelunsa, ja tarkemmin sanottuna Ensimmäisen internationaalin sisällä (1861-1871) syntyi yhteiskunnallinen oppi nimeltään "vallankumouksellinen sosialismi" (vastakkainen reformistiselle tai valtiolliselle, legalistiselle sosialismille).

Se tunnettiin myös "antiautoritaarisena sosialismina" tai "kollektivismina" ja myöhemmin "anarkismina", "anarkistisena kommunismina tai "libertaarisena kommunismina".

Tämä oppi tai teoria ilmaantuu järjestäytyneiden sosialististen työläisten reaktiona.

Se on kaikissa vaiheissaan yhteydessä jatkuvasti tiukkenevaan luokka taisteluun.

Se on historian tuote, jonka alkuperä on tietyissä historiallisissa oloissa, luokkayhteiskuntien kehityksessä eikä se siis ole pelkkää joidenkin ajattelijoiden idealistista kritiikkiä.

Opin luojien rooli, erityisesti Bakunin, oli tuoda esiin joukkojen todelliset pyrkimykset, heidän reaktionsa ja kokemuksensa, eikä luoda keinotekoisesti teoriaa, joka pohjaisia puhtaasti ideaaliin abstraktiin analyysiin tai aiempiin teorioihin.

Bakunin ja hänen kanssaan James Guillaume, sitten Kropotkin, Reclus, J. Grave, Malatesta ja niin edelleen, aloittivat tarkastelemalla työläisten ja maatyöläisten organisaatioiden tilaa, miten he olivat järjestäytyneet ja taistelleet.

Anarkismin juuret on kiistämättä luokkataistelussa.

Kuinka sitten anarkismi on usein ajateltu luokkataistelusta riippumattomaksi filosofiaksi, moraaliksi tai etiikaksi, ja siis eräänlaiseksi historiallisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista irralliseksi humanismin muodoksi?

Tähän voidaan löytää useita syitä.

Yhtäältä ensimmäiset anarkistiset teoreetikot joskus luottivat heitä edeltäneiden kirjoittajien, ekonomistien ja historioitsijoiden mielipiteitä (erityisesti Proudhon, jonka monet kirjoitukset epäilemättä ilmaisevat anarkistisia ideoita).

Heitä seuranneet teoreetikot löysivät anarkismin kanssa analogisia ideoita sellaisten kirjoittajien teksteissä, kuten La Boetie, Spencer, Godwin, Stirner, jne. He ovat yhteneviä vastustuksessaan riistäviä yhteiskuntamuotoja ja niistä löytämiään sorron periaatteita vastaan.

Mutta Godwinin, Stirnerin, Tuckerin ja muiden teoriat ovat yksinkertaisesti yhteiskunnan havainnointia, ne eivät ota huomioon historiaa ja voimia, jotka sen määrittävät tai objektiivisia olosuhteita, jotka muodostavat ongelman vallankumoukselle.

Toisaalta kaikissa riistolle ja sorrolle perustuneissa yhteiskunnissa on ollut yksilöllisiä tai kollektiivisia kapinoita, joskus kommunistisia ja federalistisia tai todellisesti demokraattisia sisällöltään.

Tästä syystä anarkismin on joskus ajateltu olevan kansojen ikuisen vapauden ja oikeuden puolesta käymän taistelun ilmaisua - epäselvä idea, jolla ei ole riittävästi pohjaa sosiologiassa tai historiassa. Tämä ajatus pyrkii kääntämään anarkismin ympäripyöreäksi humanismiksi, joka perustuu abstrakteille "humanismin" ja "vapauden" käsitteille.

Porvarilliset työväenliikkeen tutkijat ovat aina valmiita sekoittamaan anarkistisen kommunismin individualististen ja idealististen teorioiden kanssa, ja he ovatkin suurelta osin syypäitä tähän sekaannukseen.

He ovat niitä, jotka yrittävät yhdistää Stirnerin ja Bakuninin.

Kun unohdetaan anarkismin synnyn olosuhteet, anarkismi pelkistetään joskus eräänlaiseksi ultraliberalismiksi ja se menettää materialistisen, historiallisen ja vallankumouksellisen luonteensa.

Mutta vaikka tuhatkahdeksansataalukua edeltäneet kapinat ja tiettyjen ajattelijoiden ideat yksilöiden ja ihmisryhmien suhteista valmistivatkin tietä anarkismille, millään tasolla anarkismia ja oppia ei ollut ennen Bakuninia.

Godwinin työt, esimerkiksi, kuvaavat oikein hyvin luokkayhteiskunnan olemassaolon, vaikkakin ne tekevät sen idealistisella ja sekavalla tavalla.

Ja yksilön vieraantuminen yhteisöstä, perheestä, uskonnosta, valtiosta, moraalista, jne. on varmasti sosiaalista luonteeltaan, taatusti kasteihin ja luokkiin jaetun yhteiskunnan ilmausta.

Voidaan sanoa, että aina on ollut olemassa tiettyjä asenteita, ideoita ja kansan toimintatapoja, joita voidaan kutsua kapinallisiksi, sopeutumattomia tai anarkistisia sanan epäselvässä merkityksessä.

Mutta anarkistisen kommunismin teoria johdonmukainen luominen alkoi tuhatkahdeksansataaluvun lopulla ja jatkuu joka päivä, täydellistäen itseään ja tarkentuen.

Siis anarkismia ei voida sulauttaa filosofiaan tai abstraktiin tai individualistiseen etiikkaan.

Se on syntynyt sosiaalisessa ja sosiaalisesta. Piti odottaa tiettyä historian jaksoa ja tiettyä luokkaristiriidan tasoa, jotta kommunistiset anarkistiset pyrkimykset tulivat selkeästi näkyviin ja kapinallisesta ilmiöstä kasvoi täydellinen ja johdonmukainen vallankumouksellinen käsite.

Koska anarkismi ei ole abstrakti filosofia, se ei kohdista viestiään abstraktille persoonalle, ihmiselle yleensä.

Koska anarkismille yhteiskunnissamme ei ole olemassa ihmistä, piste: on osattomien luokkien riistetty henkilö ja on etuoikettujen ryhmien, hallitsevan luokan edustaja.

Jos puhuu pelkästään henkilölle, syyllistyy liberaalien virheeseen tai sofismiin; hehän puhuvat "kansalaisesta" ottamatta huomioon kansalaisten taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.

Ja puhe henkilölle yleensä huomioimatta tosiasian, että luokkia on olemassa ja että luokkien välillä on taistelu, tyytyen samalla onttoihin retorisiin lauleisiin Vapaudesta ja Oikeudesta - yleisessä mielessä ja isolla alkukirjaimella - sallii kaikkien liberaaleja esittävien, mutta todellisuudessa konservatiisisten tai reaktionaaristen porvarillisten filosofien tunkeutua anarkismiin, vääristää se ympäripyöreäksi humanitarismiksi, velvostuttaa opin, organisaation ja militantit.

Oli aika - ja totta puhuen näin on vieläkin maita, joissa tällaisia ryhmiä on olemassa - että anakismi oli rappeutunut kyyneleitä vuodattavaa absoluuttista pasifismia tai tunteellisen kristillisyyden muoto.

Sen täytyi reagoida tähän ja nyt anarkismi ottaa osaa taisteluun jollain muulla kuin epämääräisillä ajatuksilla.

Anarkismi yhteiskunnallisena oppina ja vallankumouksellisena metodina puhuttelee ryöstettyjä, riistettyjä, köyhälistöä, työläisiä ja maatyöläisiä, koska vain riistettyjen luokka voi yhteiskunnallisena voimana tehdä vallankumouksen.

Tarkoitaanko tällä, että työväenluokka muodostaa messias-luokan, että riistetyillä on kuin jumalalta saatu tarkkanäköisyys, kaikki hyvät ominaisuudet eikä virheitä?

Silloin tekisimme työläisestä epäjumalan, syyllistyisimme uudenlaiseen metafysiikkaan.

Mutta luokka, jota riistetään, vieraannutetaan, huijataan ja petetään, proletariaatti - laajassa mielessä - joka koostuu sekä varsinaisesta työväenluokasta (joka muodostuu ruumiillisen työntekijöistä, joilla on tietty sama psykologia, tietynlainen yhteinen olemus ja mielenlaatu) ja muut palkalla elävät kuten toimistotyöläiset;

tai toisin sanoen niiden yksilöiden joukko, joiden ainoa tarkoitus tuotannossa ja poliittisessa järjestyksessä on toteuttaa käskyjä ja joilla ei ole päätösvaltaa -

vain tämä luokka voi kaataa valtion ja riiston taloudellisen ja yhteiskunnallisen asemansa kautta.

Ainoastaan tuottajat voivat luoda työläisten vallan ja mitä vallankumous olisi, ellei vallan siirtoa kaikille tuottajille?

Proletaariluokka on siis ennen kaikkea vallankumouksellinen luokka,

koska vallankumous, jonka se voi tehdä, on
yhteiskunnallinen, eikä pelkästään poliittinen - vapauttamalla itsensä se vapauttaa koko ihmiskunnan;

murtamalla etuoikeutetun luokan vallan se lakkauttaa yhteiskuntaluokat.

Tietenkään nykypäivänä ei ole selkeitä luokkarajoja.

Luokkajako tulee näkyviin luokkataistelun eri kausina. Tarkkoja rajoja ei ole, mutta kaksi napaa on olemassa: proletariaatti ja porvaristo (kapitalistit, byrokraatit, jne.

Keskiluokat jakautuu kriisiaikoina ja lähestyy jompaa kumpaa napaa.

Ne eivät pysty löytämään ratkaisua itse, koska niillä ei ole proletariaatin vallankumouksellista ominaisuutta, eikä todellista nykyistä yhteiskunnallista valtaa, toisin kuin porvaristolla, oikein määriteltynä.

Esimerkiksi lakoissa nähdään, kuinka osa teknikoista (erityisesti spesialistit, esimerkiksi tutkimusosastoista) asettuu työväenluokan kannalle, kun toinen osa, korkeammassa asemassa olevat ja managerit liikkuvat työväenluokasta poispäin, ainakin hetkeksi.

Ammattiyhdistysten käytäntö on aina perustunut kokelemiselle ja erehdykselle, pragmatismille, luoden liittoja tietyille ammattialoille, eikä toiselle riippuen niiden roolista ja ammateista.

Joka tapauksessa, ammatti ja asenne muodostaa luokan pikemmin kuin palkka.

Joten siinä on proletariaatti. Siinä sen määrätietoisin, aktiivisin osa, työväenluokka täsmällisesti määriteltynä.

On myös jotain laajempaa kuin proletariaatti ja joka sisältää muita kansankerroksia, jotka täytyy voittaa mukaan toimintaan: se on ihmisten joukko, johon kuuluu pienviljelijät, köyhät käsityöläiset ja myös proletariaatin.

Kyse ei ole vajoamisesta jonkinlaiseen proletaariseen mystiikkaan, vaan tietyn tosiasian tunnustamista: että proletariaatti,
vaikka se onkin hidas tietoisuuden saavuttamisessa ja huolimattasen perääntymisistä ja tappioista, on lopulta ainoa
todellinen vallankumouksen luoja.

Bakunin: "Ymmärrä, että koska proletaari, fyysisen työntekijä, tavallinen työläinen, on historian viimeisen orjajärjestelmän edustaja, heidän vapautumisensa on kaikkien vapautumista, heidän voittonsa on ihmiskunnan lopullinen voitto..."

Tietysti jotkut etuoikeutettuihin luokkiin kuuluvat ihmiset voivat tehdä eron luokkaansa ja sen ideologiaan ja sen etuihin ja valita anarkismin.

Heidän myötävaikutuksensa on huomattavaa, mutta tietyssä mielessä näistä ihmisistä tulee proletaareja.

Lainataan taas Bakuninia, sosialistiset vallankumoukselliset, eli anarkistit, puhuttelevat "sekä kaupungin että maaseudun
työväestöä, mukaan lukien kaikki yläluokan ihmiset, joilla on hyvä tahto, ja jotka tekemällä selvän tilin historiastaan liittyvät proletaareihin ehdoitta ja hyväksyvät heidän ohjelman kokonaan".

Mutta ei kuitenkaan voida sanoa, että anarkismi puhuttelee abstraktia persoonaa, henkilöä yleensä ottamatta huomioon hänen yhteiskunnallista asemaansa.

Riistämällä anarkismilta sen luokkaluonne se tuomitaan muodottomuuteen, sisällön tyhjyyteen, jolloin siitä tulee epäjohdonmukainen filosofinen viihdyke, porvarillisen älymystön kuriositeetti, sympatian kohde ihmisille, jotka kaipaavat ideaalia, akateemisen keskustelun aihe.

Loppulauseemme on: anarkismi ei ole yksilön tai ihmisen yleisesti filosofiaa.

Anarkismi on - jos niin haluat - filosofiaa tai etiikkaa hyvin erityisessä, hyvin konkreettisessa mielessä. Se on sitä edustamisensa halujen kautta, päämäärien, jotka se saavuttaa: kuten Bakunin sanoo:"Proletaarien voitto on ihmiskunnan lopullinen voitto..."

Proletariaatti - alkuperälleen perustuva luokka - on universaalisti humaanin tai jos haluat humanistinen vain asettamiensa päämäärien vuoksi.

Sosialistinen oppi tai tarkemmin vain todellinen sosialismi tai kommunismi on ainoa teoria ja metodi, joka pystyy saavuttamaan kastittoman ja luokattoman yhteiskunnan ja luomaan vapauden ja tasa-arvon.

Yhteiskunnallinen anarkismi tai anarkistinen kommunismi tai edelleen vapaudenhenkinen kommunismi on yhteiskunnallisen
vallankumouksen oppi, joka puhuttelee proletariaattia, jonka haluja se edustaa, jonka todellista ideologiaa se kuvaa, se on ideologia, josta proletariaatti tulee tietoiseksi kokemuksiensa kautta.

Ohjelman ongelma

Koska anarkismi on yhteiskunnallinen oppi, se tekee itsensä tiettäväksi analyysien ja ehdotusten kokoelmalla, joka paljastaa tarkoituksen ja tehtävät, toisin sanoen ohjelmalla.

Ja tämä ohjelma muodostaa yhteisen pohjan kaikille militanteille anarkistisessa Organisaatiossa.

Ilman tällaista perustaa mahdollinen yhteistyö perustuisi tunteelle sekä yleisille, epäselville haluille, eikä näkemyksistä olisi mitään todellista yhtenäisyyttä.

Tällöin he kokoontuisivat saman nimen alle erilaisin ja jopa vastakkaisin ideoin.

Herää kysymys: eikö ohjelma voisi olla synteesi, joka ottaa huomioon sen, mikä on samaa ideaalia tai aatetta kannattavien ihmisten yhteiset ideat?

Tällä tavalla pyritään keinotekoiseen yhtenäisyyteen, jossa konfliktien välttämiseksi suurimman osan pidettäisiin esillä vähemmän tärkeitä asioita: löytyy yhteinen, mutta liki tyhjä pohjaohjelma.

Tätä on yritetty liiankin monia kertoja ja synteeseistä - liitoista, koalitioista, alliansseista ja yhteisymmärryksestä - on seurannut vain tehottomuutta ja nopea paluu konfliktiin:

koska todellisuus tarjosi ongelmia, joihin jokainen tarjosi erilaisia tai vastakkaisia ratkaisuja, vanhat taistelut alkoivat uudelleen ja yhteisen pseudo-ohjelman, joka tarkoitti vain toiminnasta kieltäytymistä, tyhjyys ja hyödyttömyys näkyi selvästi.

Ja sitä paitsi itse ajatus "tilkkutäkkiohjelman" luomisesta, pienten yhteisten ohjelmakohtien etsiminen, olettaa, että kaikki ehdotetut näkökulmat ovat oikeita, ja että ohjelma voi vain syntyä ihmisten mielissä, abstraktina.

Nyt, vallankumouksellinen ohjelma, anarkistinen ohjelma ei voi olla muutaman ihmisen luoma ja sen jälkeen joukoille syötetty.

Pitää tapahtua juuri päinvastoin: vallankumouksellisen etujoukon, aktiivisen vähemmistön ohjelman pitää olla vallankumousta tekemään haastettujen riistettyjen joukkojen halujen - ytimekäs ja voimakas, selkeä ja syvän tietoinen ja yksinkertainen - ilmaus. Toisin sanoen: luokka ennen puoluetta.

Ohjelman pitäisi kehittyä tutkimuksen, kokemuksen ja joukkojen perimätiedon kautta.